Karjalan kielen kurssilla 2005

Karjalan kielen kurssilla Aunuksen Suuressa Mäessä 3.-10.7.2005  

Esipuhe Vaasan Venäjä-seura järjesti yhdessä Karjalan Liiton sekä OK-Opintokeskuksen kanssa järjestyksessään 16. karjalan kielen kurssin Aunuksen Suuressa Mäessä. Kurssi järjestetään vuorovuosin Suomessa ja Karjalassa. Suuri Mäki sijaitsee vajaa 20 kilometriä Vitelestä pohjoiseen, Karjalan Tasavallassa. Vanhalle Suomen rajalle Salmin pitäjän puolelle länteen on kylästä matkaa linnuntietä saman verran. Suuressa Mäessä puhutaan samaa karjalan kielen murretta (livviä) kuin puhuttiin myös Salmissa.

Kylän rakennukset ovat pitkän mäen laella parin kilometrin matkalla. Mäen molemmilla puolilla noin 2 kilometrin päässä ovat kylän järvet (Nouzemdärvi ja Keddärvi) ja aivan kylän lähellä kulkee Vitelenjoki (Videlenjogi).   Suuri Mäki on tyypillinen esimerkki siitä, kuinka karjalainen noin 2000 asukkaan kylä (1930-luvulla) on näivettynyt nykyajan puristuksessa kyläksi, jossa asuu talvisin vain noin 70 henkeä; kesäisin kylä sentään elää eloon, kun kylään tulee väkeä jotka asuvat talvisin kaupungissa tai suuremmissa asutuskeskuksissa, kuten Vitelessä tai Aunuksen ja Petroskoin tapaisissa kaupungeissa. Kesäisin jäädään kuitenkin kauas kylän kultaisista vuosista. Kylän rakennukset olivat pääasiassa sodan jälkeen rakennettuja, sillä vuoden 1944 perääntymisvaiheen aikana suomalaiset olivat polttaneet kylän liki kaikki rakennukset. Kylän kartta.

Kurssille osallistui noin 40 henkeä, joista vähän yli puolet oli suomalaisia ja loput karjalan ja/tai suomen kielen opettajia Karjalan Tasavallan alueelta. Silmiinpistävää suomalaisten joukossa oli nuorten suhteellisesti suuri osuus; liki kolmannes oli alle 30-vuotiaita eikä tämä jäänyt myöskään kurssimme opettajilta huomaamatta positiivisessa mielessä. Kurssin opettajina toimivat Jelena ”Leena” Bogdanova Petroskoin yliopistosta ja Olga Žarinova Karjalan pedagogisesta yliopistosta.

Karjalan kielen asema on ollut uhattuna pitkän aikaa, osin karjalan kielen yhtenäisen kieliopin puutteen vuoksi, osin Venäjän valtiojohdon toimenpiteiden takia. Oma mua -lehdessä julkaistun artikkelin mukaan vuoden 2002 väestölaskennan ja kansalaisuuskyselyn myötä selvisi, että Karjalan Tasavallassa elää 716.300 asukasta, joista karjalaisia äidinkielenään puhuu 65.600 henkeä. Karjalaisten osuus vuoden 1989 laskennassa oli 78.900, eli karjalaisten osuus on laskenut peräti 13.300 hengellä. Venäläisiä vuonna 2002 oli 548.900 (581.600 vuonna 1989) ja valkovenäläisiä 37.700 (55.500 v.1989). Muita suurimpia kansallisuuksia Karjalassa olivat ukrainalaiset 19.200 henkeä (28.200 v.1989), suomalaiset 14.200 henkeä (18.400 v.1989) ja vepsäläiset 4.900 henkeä (6.000 v.1989).

Sunnuntai 3.7. Kurssin ”lähtöpisteeksi” oli sovittu Joensuun rautatieasema, jonne saapuikin noin kello 14 Vaasasta Jyväskylän kautta tullut yhteiskuljetus kurssille osallistuvia linja-autolla ja tila-autolla. Joensuusta poimittiin kyytiin minun lisäkseni puoli tusinaa muuta kurssilaista.   Ensimmäinen pysähdys oli Niiralan raja-asemalla, jossa vierähtikin mukavasti pari tuntia odotellessa rajamuodollisuuksien hoitumista ja keskustellessa kurssilaisten kanssa tulevista päivistä. Sortavalassa oli seuraava pysähdys ruokailun merkeissä. Hotelli Piipun Piha oli muuttunut sitten viime kerran kun olin itse siellä käynyt heinäkuussa 2001; pihalle oli rakennettu suuri terassialue ja vastaanottokin oli vaihtanut paikkaa. Koko hotelli olikin saanut jokseenkin valoisamman ilmeen.

Ruokailun jälkeen jatkoimme matkaa kohti Aunusta pitkin Aunuksen tietä Laatokan rantaa seuraillen. Harlun, Impilahden ja Salmin pitäjät jäivät taakse yksi toisensa jälkeen ja saavuimme lopulta Vitelen piirin alueelle. Kahden auton karavaanimme kulki läpi Vitelejoen partaalle rakennetun Vitelen (Vidlitsan) kylän, kääntyen pohjoiseen vievälle tielle, jonka varrella olisi päätepisteemme Suuri Mäki.

Puolen yön aikaan saavuimme Suureen Mäkeen, jossa meitä odotti iltapala sekä jako perhemajoituspaikkoihin. Osa majoituspaikoista oli tyhjillään; omistajat olivat kaupungeissa tai matkoilla, osassa majapaikoista oli asukkaita. Minä ja eräs toinen suomalainen majoituimme kahden hengen huoneeseen emäntämme taloon.

Maanantai 4.7.  Aamupala (eli huondesvero karjalaksi) oli joka aamu kello 8-9. Meille tarjoiltiin leipää, juustoa, makkaraa, kurkkua, tomaattia sekä muuta leivänpäällistä oikein ylellisesti kuin myös puuroa tai makaronia. Juomaksi oli tarjolla mehua tai kivennäisvettä. Aamupalan ”jälkiruoaksi” tarjolla oli teetä (c(uaju) tai kahvia (koufei) sekä eri päivinä erilaisia piirakoita tai leivonnaisia.

Oikeastaan sama juttu oli niin päivällisellä (murgin) kello 12 aikoihin, kuin kello 16 syödyllä lounaalla (lounat) ja illallisella (ildaine) kello 19-20 aikoihin joka päivä: Alkuruoaksi tarjottiin suussa sulavan maukasta kala- tai kasviskeittoa, jonka jälkeen tuli pääruoan vuoro eli erilaisia liha- tai kalaruokia mm. perunoiden kera. Tarjolla oli erityisen hyvää ja tuoretta leipää (leibü) ja voita (argivoi). Jälkiruoaksi oli jälleen teetä tai kahvia ja erilaisia piirakoita tai leivonnaisia. Oppituntien välillä pidettiin aina tauko, jolloin söimme erilaisia keksejä sekä rinkeleitä (kringeli) kahvia tai teetä juoden. Opin kurssin aikana, että karjalaisuuteen kuuluu yhtenä osana syöminen, erityisesti mitä suolaisempaa ja rasvaisempaa ruokaa, sitä karjalaisempaa se on. Karjalainen viettääkin elämästään noin 3.5 vuotta ruokapöydän ääressä…

Ensimmäinen koulupäivä alkoi kokoontumisella Kluubussa, eli vanhassa klubirakennuksessa, joka toimi kurssin ajan kouluna. Rakennus oli rakennettu neuvostoaikana elokuva- ja kulttuuritaloksi, jossa oli pari pienempää huonetta sekä varsinainen sali. Joka huoneeseen oli rakennettu oma lämpökamina. Tosin lämmitystä ei tämän kurssin aikana tarvittu lainkaan, sillä lämpötila pysytteli koko kurssin ajan +20 Celsius-asteen paremmalla puolella eikä pilviäkään juuri näkynyt. Nekin ukkospilvet jotka kylää lähestyivät, eivät mäen kohdalle juurikaan tulleet. Kyläläiset sanoivatkin, että kylä on tässä suhteessa Jumalan erityisessä suojeluksessa; sateet ovat kylässä hyvin harvinaisia ja hyvä sää jatkuvaa.

Meidät jaettiin kahteen ryhmään; vasta-alkajiin sekä edistyneempiin. Vasta-alkajien ryhmässä meitä oli kymmenkunta henkeä, mikä oli hiukan enemmän kuin mitä opettajat olivat alunperin ajatelleet. Mutta eipä tuo haitannut, sillä mahduimme hyvin istumaan omassa ”luokkahuoneessamme”, joka oli n. 20 m² kokoinen huone.

Edistyneemmät, jotka koostuivat pääasiassa karjalan kielen opettajista sekä kursseilla aiemminkin mukana olleista jäivät saliin opiskelemaan. Eräs suomalainen kurssilainen oli ollut mukana muutamaa kertaa lukuun ottamatta kaikilla kursseilla! Kurssilaisten jakauma voidaan jakaa selkeästi kahteen ryhmään: ensiksikin mukana oli nuoria opettajiksi opiskelevia tai jo valmistuneita, joita kiinnosti karjalan kieli ja opettaminen. Toinen ryhmä olivat minunkaltaiset, joilla on sukujuuret syvällä Karjalan mullissa ja/tai ne joiden esivanhemmat tai jotka jopa itse puhuvat karjalaa äidinkielenään.

Ensimmäinen opiskelupäivä käytettiin pääasiassa karjalan kielen aakkosten opetteluun sekä karjalan kielen eri murrealueiden ja niiden kielellisten erojen käsittelyyn. Karjalan kieli voidaan jakaa kolmeen päämurteeseen; varsinaiskarjala, lyydi ja aunuksenkarjala eli livvi (ei siis liivi; liiviläiset asuvat Latviassa ja livviläiset Aunuksessa. Huomatkaa tämä ero).

Oppituntien päätteeksi lähdimme bussiretkelle Viteleen, jossa kävimme tutustumassa paikalliseen kouluun. Koulun opettajat kertoivat suomen ja karjalan kielen opetuksesta ja sen tilasta Vitelessä ja vähän yleisemminkin koko Karjalassa. Saimme myös mahdollisuuden tutustua koulun kirjastoon, jossa oli niin suomen- kuin karjalankielistä kirjallisuutta.

Meille oli tullut esiintymään kaksi paikallista vanhaa mummoa, jotka kertoivat tarinoita ja lauloivat karjalaksi. Meillä olikin hauskaa kuunnellessa mummojen jutustelua, lauluja ja satunnaista keskinäistä, hyväntahtoista herjanheittoa. Erityisesti toisen mummon kertomus kuinka hänellä on tapana mennä talonsa toiseen kerrokseen, avata ikkuna ja laulaa niin että koko Vitele kuulee sai aikaan nauruhermoja kutkuttavan reaktion jokaisessa paikallaolijassa. Mummo totesikin, että ei olekaan ihme, jos naapurit pitävät häntä hulluna ja lapsetkin ovat yrittäneet saada häntä muuttamaan, tuloksetta.

Palattuamme Suureen Mäkeen oli vielä ohjelmassa illanviettoa Kluubussa musiikin ja erilaisten tanssien ja leikkien merkeissä yhdessä paikallisten kanssa.


Tiistai 5.7.  Aamupalan jälkeen jatkoimme karjalan kielen opiskelua. Opettajaamme Leena Bogdanovaa ei suotta ole pidetty yhtenä parhaimmista karjalan kielen opettajista kollegoidensa joukossa. Sen verran hyvin ja kärsivällisesti hän selitti meille koko kurssin ajan karjalan kielen kielioppia, sanastoa ja erikoisuuksia suhteessa suomen kieleen.

Lisäksi hänen seikkaperäiset kertomuksensa Suuren Mäen asukkaista ja karjalaisista tavoista kuin kulttuuristakin, niin kylän kuin Karjalan historiankin saatossa upposivat ainakin allekirjoittaneessa otolliseen maaperään; kaikki kouluajan kielitunneilta tutut yllättävät väsymykset ja ajatuksenharhailut loistivat tämän kielikurssin aikana poissaolollaan.

Oppituntien jälkeen pidimme kylään tutustumispäivän. Eräs paikallinen, ikäisekseen hyvinkin pirteä Antonina-mummo jota pidetään kylän eräänlaisena tietäjänä, auktoriteettina, sillä hän hallitsee vanhat karjalaiset tavat ja uskomukset hyvin, esitteli meille kylän vanhan kirkon, johon liittyy tarina. Opettajamme kertoi, että kun kirkkoa muutettiin muuhun käyttöön, oli kaksi miestä ottanut kirkosta rakennusmateriaalia; toinen oli ottanut kirkon ikkunat ja toinen vienyt lautoja omaan taloonsa. Ei kestänyt pitkää aikaa kun toinen miehistä kuoli mystisesti ja toinen hirttäytyi. Kyläläiset uskovatkin, että molemmat tapahtumat olivat seurausta kirkon häpäisystä.

Tutustuimme lisäksi kalastusvälineistöön paikallisen kalastajan toimesta. Näimme käsintehdyn merran ja rysän sekä verkon, jossa käytettiin perinteisiä tuohesta tehtyjä kohoja (karjalaksi pullo) sekä kiviä (eli kives) . Lisäksi hän näytti yhden maissa olevan veneensä. Lisäksi näimme kylän oman koulun, tai oikeammin sen mitä siitä oli enää jäljellä. Opetusta ei koulussa ole järjestetty enää vuosiin.

Kylän päätien varrella oli vuosien 1941-1945 sotien muistomerkki. Joidenkin talojen seinissä tai portissa oli punainen tähti merkkinä siitä, että talossa asuu tai sen omistaa sotaveteraani.

Illalla oli jälleen ohjelmassa illanviettoa musiikin ja laulun merkeissä. Osa kurssilaisista opetteli katrillin saloja. Katrillit ovat perinteisiä karjalaisia tansseja, joiden kuvio ja järjestys vaihtelee niin, että voidaan sanoa joka kylällä olevan omanlaisensa katrilli.

Keskiviikko 6.7.  Päivän kieliopiskelujen jälkeen oli edessä tiivistunnelmaisen pomppuisa bussimatka paikallisella tilausbussilla Kinnermäkeen, parikymmentä kilometriä Suuresta Mäestä pohjoiseen. Tämä pieni, 1500-luvulla ensimmäisen kerran mainittu, nykyisin tusinan talon ja kahden ympärivuotisen asukkaan kylä on yksi parhaiten säilyneitä esimerkkejä karjalaisesta rakennusperinteestä.

Hienosti koristellut, suuret kaksikerroksiset talot viisine ikkunoineen sekä aitoineen toivat meille tuulahduksen menneisyydestä. Suomalaistakin rahoitusta Oulusta saanut Kinnermäen talojen kunnostusprojekti etenee hyvin, tosin rahoituksen vähyys aiheuttaa toisinaan viivästyksiä ja hankaluuksia säilytysprojektille. Kinnermäki on päässyt Venäjällä merkittävien suojeltavien alueiden joukkoon, joten kylän maille ei saa rakentaa mitään uutta, vain korjata vanhaa.

Aloitimme illan Kinnermäen suojelualueen johtajaemännän tervetuliaispuheella, jossa hän kertoi kylän historiasta ja sen tilanteesta nykyisin. Tervetuliaispuheen jälkeen siirryimme ruokailuun, jossa oli ruokalistalla paistettua kuhaa ja perunoita sekä piirakoita. Ruokailun jälkeen siirryimme tutustumaan kylän nähtävyyksiin.

Ensimmäisenä vierailukohteena oli kylän tsasouna. Kiviaidalla ja pyhällä metsällä ympäröityparisataa vuotta vanha tsasouna oli säilynyt varsin hyvässä kunnossa, vaikkakin se oli joskus ollut ilman kattoakin. Tarkoituksena on joskus tehdä tsasounan ikonostaasista täydellinen. Välillä tsasounaan on saatu suurella vaivalla rahalla jokin arvokas ikoni, mutta valitettavasti ikonit ovat kiinnostaneet myös pitkäkyntisiä.

Tsasounan jälkeen kävimme tutustumassa karjalaiseen taloon lähemmin niin ulkoa kuin sisältä ja näimme myös miltä näyttää korjauksen alaisena oleva talo sisältä päin. Tutustumiskierroksen jälkeen oli mahdollisuus käydä 100 vuotta vanhassa mustassa kylyssä (mustu külü) eli savusaunassa. Pakkohan moista oli kokeilla, ja ai että oli makoisat ja pehmeät lämmöt. Ihan toista kuin perinteisissä sähkö- tai puukiuassaunoissa.

Mustan kylyn jälkeen iltamme jatkui musiikin ja yhteislaulun merkeissä kunnes oli aika lähteä takaisin Suureen Mäkeen. Joukossamme oli useita musikaalisesti lahjakkaita ihmisiä, mm. Eero Mäkkeli, joka on kääntänyt useita tuttuja ja vähän tuntemattomampiakin lauluja karjalan kielelle. Eero esitti meille liki jokaisena iltana muutamia lauluja, mm. ”Suaharpalane” (Sokeripala) ja ”Sovvin kerran” (Soudin kerran).

Torstai 7.7.  Torstai oli kylässä järjestetty kunniaksemme Iivananpäivän praasniekka (Pruasniekka) eli pyhäpäivä, jolloin ei perinteisesti saisi tehdä työtä vaan vain juhlia. Suuren Mäen kylän oma praasniekka on perinteisesti ollut 12. heinäkuuta eli Pedrun päivänä, mutta nyt otettiin eräänlainen varaslähtö juhlallisuuksissa.

Kokoonnuimme illalla klubitalossa eli Kluubussa. Kylään oli tulossa kansanmusiikkiryhmä Kummažet esittämään meille niin karjalan-, venäjän- kuin suomenkielisiä lauluja noin tunnin ajaksi. Ryhmä aloitti esityksensä laulamalla mm. kalevalaisen ”Kullervo Kalervon poigu” -nimisen laulun, josta ohessa näyte (kesto 1:11, koko 21,5 Mt, tiedostoformaatti MPEG: linkki ei toimi).

Myös yleisö pääsi osallistumaan muutamaan otteeseen, eräskin leikki oli sellainen jossa ryhmän haitarinsoittaja alkoi soittaa musiikkia ja yleisön joukossa kiersi nenäliina, joka piti mahdollisimman nopeasti siirtää eteenpäin. Mikäli nenäliina sattui olemaan itsellä juuri kun musiikki loppui, joutui lavan eteen. Kuten meikäläinen (mutta sekin johtui vaan siitä, että se jolle nenäliina oikeasti jäi, jänisti ja minä olin häntä ennen pidellyt nenäliinaa…). Puoli tusinaa henkilöä joutui lavan eteen ja sai esittää vapaavalintaisen laulun sen jälkeen kun ryhmällemme oli ensin keksitty nimi. Suuressa Mäessä kun oltiin, niin nimi oli luonnollisesti ”Mäkiläiset”. Lauloimme laulun ”Ruskei neitsyt, valkei neitsyt”. Toinen samantyyppinen esitys nähtiin Kalinkan muodossa, esiintyjille annettiin käsiin nenäliinat ja niitä piti Kalinkansoidessa heilutella ja samalla tanssia.

Välillä oli aika jäähdytellä ja pitää taukoa ulkona yhdessä paikallisten kanssa. Illan päätteksi oli ohjelmassa lisää tanssia, tällä kertaa ilman kansanmusiikkiryhmää, sillä ryhmä oli poistunut jo aiemmin keskuudestamme. Mutta sujui se tanssi näinkin, sillä kylän oma haitarinsoittaja tuli paikalle huolehtimaan praasniekan musiikista.

Ilta jatkui musiikin, savusaunan, ruoan, juoman ja hyvä seuran merkeissä aina yön pikkutunneille asti. Me nuoret kuuntelimme mm. amerikkalaista rokkia kaseteilta, jotka olivat mitä ilmeisemmin aikoinaan 1970- ja 1980-luvulla Neuvostoliittoon salakuljetettuja. Ajatus siitä, että kuuntelimme mahdollisesti aiemmin kiellettyä musiikkia, antoi mukavan lisän matkan aikana kokemaani. Aamun tunteina tuli aika siirtyä yöpuulle, ja matkalla majapaikkaan tuli tilaisuus kuvata kylää yöllä. Kylän pohjoispäässä on pieni lampi, jonka yllä leijui sumua. Myös joen yllä leijui sumua, auringon hehkun värittäessä taivaan.

Perjantai 8.7.  Perjantaiaamun vietimme tutustuen karjalaiseen käsityöperinteeseen. Kävimme katsomassa paikallisen kyläläisen kotona perinteistä kangaspuuta ja sitä, kuinka sillä tehdään muun muassa mattoja. Tupa oli täysi kun kaikki kerääntyivät kangaspuun ympärille ja talon emäntä kertoi kutomistekniikoista. Aika kului kuin siivillä, pian olikin aika siirtyä ruokailuun ja valmistautua kaupunkiretkeen, joka suuntautuisi Aunukseen.

Ruokailun jälkeen noin kello 14 hyppäsimme jälleen bussin kyytiin. Tällä kertaa suuntasimme kohti Aunuksen kaupunkia ja sen museota. Myöhemmin illalla olisi ohjelmassa illanvietto Laatokan rannalla. Ensin ajoimme läpi Vitelen, ylittäen erään mielenkiintoisen näköisen puusillan, jota jo sunnuntaina tullessamme isommalla bussilla katselimme vähän sillä silmällä, että mahtaakohan kestää. Hyvinhän tuo kesti kun yli ajettiin.

Ennen Aunukseen saapumista ajoimme halki laajan tasankoalueen jossa oli taloja siellä täällä. Alue lienee vanhaa Laatokan pohjaa; kilometri kilometrin jälkeen pelkkää lakeutta ja siten epäilemättä hyvää viljelysmaata.   Noin tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme perille Aunuksenkaupunkiin. Bussi jätti meidät suuren rakennuksen eteen, jossa kaupunginmuseo sijaitsee. Samassa rakennuksessa toimii kyltin mukaan myös Aunuksen lasten musiikkikoulu.

Museon henkilökunta piti meille mielenkiintoisen kierroksen museossa esitellen meille niin kaupungin historiaa, museossa olevia esineitä kuin myös vaatteita vuosisatojen saatosta. Museossa oli valokuvaaminen kielletty, ehdin kuitenkin ottaa yhden valokuvan huoneesta joka sai naispuoliset kurssilaiset haukkomaan henkeään. Huvittuneena katselin heidän reaktioitaan. Kyseessä oli eräs lasiesineitä täynnä oleva huone, jossa oli lasienkeleitä, joulukoristeita yms.

Kun olimme lähdössä pois museosta, alkoi alakerrasta kuulua musiikkia ja laulua. Riensimme katsomaan mistä oli kyse. Musiikkikoulun lapset esiintyivät talon sisäänkäynnin luona, laulaen karjalankielisiä lauluja sekä tanssien katrilleja. Liekö kyseessä ollut jonkinlainen kurssin päätös tms. sillä paikalla oli myös lasten vanhempia. Osa kurssilaisistamme pääsi myös tanssimaan katrillin pyörteisiin.

Lopulta oli aika lähteä kohti seuraavaa määränpäätämme – Laatokan rantaa. Suuntasimme Aunuksenkaupungista jonkin matkaa kohti Viteleä, kunnes poikkesimme maantieltä sivuun. Ohjelmassa oli makkaranpaistoa ja yhteislauluja suomeksi ja karjalaksi Karjalan meren, Laatokan rannalla. Tunnit sujahtivat yhdessä hetkessä, kunnes oli aika kerätä tavarat illan pimetessä ja aloittaa paluumatka kohti Suurta Mäkeä.

Lauantai 9.7.  Lauantai oli viimeinen varsinainen päivä Suuressa Mäessä. Aamupäivällä osa kurssilaisista kävi tutustumassa kylän hautuumaahan ennen kielenopiskelun jatkamista, osan jatkaessa kielenopiskelua kluubussa heti aamusta.

Kluubun pihalla alkoi aikaisin aamulla vilkas liikenne kyläläisten valmistellessa iltapäivän juhlatilaisuuksia varten. Iltapäivällä pidettiin pienimuotoinen praasniekka ja juhlatilaisuus karjalaisen runoilijan muiston kunniaksi (jonka nimen tämän tekstin tekijä on unohtanut). Juhlassa pidettiin puheita, laulettiin ja pidettiin jälleen puheita, kantavana teemana oli karjalaisen kulttuurin ja identiteetin puolustaminen. Puheiden jälkeen siirryttiin nauttimaan virvokkeita ja leivonnaisia praasniekkaa varten katetun notkuvan pöydän ääreen.

Parituntisen juhlan jälkeen oli aika valmistautua päivän ja koko kurssin viimeiseen ohjelmaan; kurssin päätösjuhlaan. Opettajamme Jelena Bogdanova ja Olga Žarinova jakoivat todistukset kurssin osallistujille, jonka jälkeen kurssin paikalliset osanottajat, karjalan kielen opettajat jakoivat osallistujille vielä omat muistoesineet. Lopuksi siirryttiin musisoimaan sekä tanssimaan katrilleja ja seurustelemaan kyläläisten kanssa kunnes oli aika siirtyä yöpuulle ja valmistautua seuraavan päivän kotimatkaa varten.

Sunnuntai 10.7.  Sunnuntai oli viimeinen päivä tämän kurssin väen kanssa, sillä aikaisen aamupalan jälkeen oli aika siirtää matkatavarat bussiin ja aloittaa matka kohti Suomea. Pysähdyimme varta vasten entisellä Suomen ja Neuvostoliiton rajalla katsomaan miltä paikalla näytti nykyisin, nähtynä Salmiin päin. Pysähdyimme vielä ennen rajaa jälleen Sortavalassa hotelli Piipun Pihaan, jossa söimme maittavan lounaan ennen rajalle ja sen muodollisuuksia odottamaan. Parin tunnin odotuksen jälkeen olimme Suomessa ja Joensuun juna-asemalla, josta osa kurssilaisita jatkoi kohti läntistä Suomea, osan jäädessä pois kyydistä. Kurssi oli virallisesti päättynyt.

Loppusanat

Taakse jäi ikimuistoinen viikko ja joukko uusia ystäviä. Paitsi että sain tutustua sukuni (kieli)historiaan kielikurssin kautta, huomasin myös viihtyväni erinomaisesti kylässä; tuntui kuin olisin tullut kotiin.

Kurssin jälkeen ymmärsin entistä enemmän myös omaa itseäni ja sitä, kuka olen. Mielestäni jokaisen ihmisen kannattaisi tutustua sukunsa historiaan ja siihen kulttuuriin sekä aikaan, jossa sukulaiset ovat aikoinaan eläneet. Karjalaisille se on vielä mahdollista, sillä Itä-Karjalassa aika on pysähtynyt. ”Jos et tunne historiaa, et voi ymmärtää maailmaa”.

Suuressa Mäessä huomasin myös useita pieniä eroja, mikä kahden puolen rajaa asuvilla on. Suomessa karjalaisuus on ikään kuin maallistunutta; elämän rytmi ei anna enää tilaa tehdä asioita perinteiseen karjalaiseen tahtiin vaan kaikki on aikaan sidottua ja riippuvaista kiireestä. Karjalainen kulttuuri ei tunnu pääsevän kovinkaan näkyvästi osaksi arkipäivän kaupungistunutta elämää.

Venäjän karjalaisilla, ainakin Suuressa Mäessä, tilanne taas tuntui olevan toinen; siellä maalaisidylli ja perinteet olivat voimissaan. Tosin sekin pitkälti vain niin kauan kuin vanhat vielä jaksavat. Jotkut nuoretkin kyllä osasivat karjalaa, mutta huomattavasti vähempilukuisesti kuin soisi. Kieli ja uskontokin olivat vahvasti läsnä, Karjalan Tasavalta tukee (ainakin vielä) karjalan kielen säilymistä.

Suomessahan karjalan kieltä ei juurikaan voi edes opiskella, ellei kyseessä ole Karjalan Liiton järjestämä kurssi. Valtion tukea lienee turha toivoakaan. Sinänsä ristiriitaista: suomalaiset kulttuuripiirit haluavat tukea karjalaisuutta rajan takana, mutta ei välttämättä muisteta omaa usean tuhannen hengen vahvuista joukkoa karjalankielisiä.

Tietysti tämä on vain minun näkemykseni viipurilais-salmilaiset juuret omaavana Karjalan heimon tilasta. Olen havainnut suuria eroja luterilaisten ja ortodoksisten karjalaisten ajattelutavoissa. Sinänsä tiedän olevani onnekas, kun olen päässyt näkemään kannakselaisen (luterilaisen) ja laatokankarjalaisen (ortodoksisen) Karjalan omassa elämässäni. Siellä se on jossain keskellä, minun pieni vaatimaton panokseni heimomme historiassa.

Teksti ja kuvat: Antti Valpas