Kesäkuussa 2005 se vihdoinkin toteutui: Ilja Iivananpoika Pulliaisen (1871-1937) jälkipolvien matka Salmin Palojärvelle. Projektia olimme kehitelleet vuoden päivät. Järjestelyt sujuivat kitkattomasti paitsi että majoittaja vaihtui viime metreillä huhtikuussa. Onneksi uusi, erittäin hyvä kotimajoitus löytyi Räimälän kylästä. Mukaan lupautuneista matkalaisista ei kukaan laistanut, vaikka rajavartijalakosta oli ehkä odotettavissa viivytyksiä.
Perjantaina 10.6. klo 8 lähdimme ajelemaan Lahden Mukkulasta, jonne osa pääkaupunkiseudulla asustavista suvun jäsenistä oli kokoontunut. Tilausliikenne Tuomisen 20-paikkainen pikkubussi oli sopiva 13 hengen ryhmällemme. Varkaudesta tuli lisää matkalaisia, ja rajalle Värtsilään saavuimme iltapäivällä. Rajanylitys sujui sillä erää sutjakkaasti sekä Suomen että Venäjän tullissa.
Suvun nuoriso eli 1970-80-luvulla syntyneet ja muutkin ensikertalaiset kokivat nyt jotain ainutlaatuista: kahden eri maailman kohtaamisen ja omien juurien konkreettisen löytymisen, kaukana nykyisistä kotipaikoista. Euroopan suurimmaksi elintasorajaksihan Suomen itärajaa on kutsuttu. Lähinnä se näkyi tien heikohkossa kunnossa ja tienvarsiasutuksen yleisessä ränsistyneisyydessä. Asutus kuitenkin kertoi korutonta kieltään elämän jatkumisesta: nykyiset asukkaat, valtaosin Ukrainasta ja Valkovenäjältä Karjalaan viime sotien jälkeen pakkosiirretyt, elelevät meiltä karjalaisilta jääneissä kylissä. Hekin ovat joutuneet kokemaan omat tragediansa ja aloittamaan elämänsä nollasta. Miten jälleenrakentaminen on Karjalassa onnistunut tai epäonnistunut, jääköön jokaisen oman pohdinnan varaan.
Illalla saavuimme Salmin Tulemaan, jossa majoittajamme Mikael Jemeljanov odotteli meitä sankaripatsaalla. Edellämme punaisella Ladalla ajellen hän johdatteli väsyneet matkalaiset kauniiseen kotiinsa Räimälään. Kahdentoista tunnin istumisen jälkeen maistuivat maukas illallinen ja sauna. Olimme enemmän kuin tyytyväisiä majoittajamme tarjoamiin palveluihin. Mikaelin uudehkossa talossa oli yläkerrassa kuusi siistiä, viihtyisää kahden hengen huonetta, ja alakerrasta saimme käyttöömme vielä yhden lisähuoneen. Yläkerran yhteisessä oleskelutilassa istuimme vielä tovin ennen kuin väsymys voitti.
Lauantaina heti aamiaisen nautittuamme suuntasimme kohti Orusjärveä ja Palojärveä. Erityinen ilo matkallamme oli Pulliaisten tämänhetkinen kanta-äiti Vieno Karvinen (s. 1929, Feodor Pulliaisen tytär), joka kertoi lapsuudestaan Palojärvellä. Hän muisteli lapsena kävelleensä kahdeksan kilometrin matkan Palojärveltä katsomaan pappisvihkimystä Orusjärven kirkkoon… Kuvasimme 1910 rakennettua puukirkkoa, joka seinään pääoven ylle naulatun kyltin mukaan oli määritelty jonkin asteen suojelukohteeksi. Laudat peittivät ikkunat, koko kirkko odotteli perusteellista remonttia. Kahdessa kupolissa kolmesta olivat ristit jäljellä. Nyt oli oven edusta nurmettunut työntäen voikukkaa, mikä julisti, ettei kirkossa todellakaan ollut toimintaa.
Tie Orusjärveltä Palojärvelle kapeni kapenemistaan. Kuljettajamme kasvoilla häilähteli jo epäilyksen varjo, kun hetken näytti jo siltä, että matka uhkaasi keskeytyä: tien täytti tukkeja lastaava traktori. Yhden tukin sivuun heitolla ja hyväntahtoisuudella siitä kuitenkin selvittiin.
Vihdoin oli edessämme näkymä, jonka useimmat meistä olivat nähneet vain ennen sotia otetuissa kuvissa – Palojärven kyläkumpareelle peltojen keskelle kaartuva kylänraitti. Nyt vain ilman asumuksia, autiona. Saman kohtalon kokeneena kuin niin monet muutkin Raja-Karjalan kylät.
Pellot olivat kuulema antaneet heinän salmilaiselle sovhoosille, joten niitä oli niitetty ilmeisesti ihan viime aikoihin asti. Metsä ei peltoja ollut vielä vallannut. Tukkipuutakin oli pinottu tien varrelle, liekö tuotu jostakin kauempaa siihen odottelemaan kuljetusta. Missään ei ainakaan näkynyt jälkiä hakkuista. Entä sitten se kuuluisa Kalmistosaari, josta olimme nähneet vanhoja kuvia ja kuulleet äitiemme (Maria, s. Metso 1916-1981 ja Taina, s. Pulliainen 1909-1979) kertovan! Siitä meille oli muodostunut omanlaisensa kuva. Äitimme olivat kylän muiden lasten tavoin usein uineet saareen, salaa vanhemmiltaan, jännitys ja pienoinen pelko sydänalassa… Tuota näkymää ei enää ollut olemassa.
Kalmistosaari oli kasvattanut tiheän puuston hautojen päälle. Vieno kertoili, että siellä olleessa pikkuruisessa tšasounassa käytiin muulloinkin kuin saattamassa vainajia viimeiselle matkalle. Pääsiäisyönä saareen pääsi helposti jäätä pitkin, kesällä soutaen. Saari tuntuu kasvavan kiinni mantereeseen, ja ranta jolla seisoimme oli kovin pehmeätä. Mielessä välähti jopa uiminen saareen, mutta hetteikkö pelotti. Saaren rannastahan ei voinut tietää, olisiko maihinnousu edes mahdollinen. Kumiveneellä sitä ehkä olisi voinut yrittää. No, jokin kiehtova kohde jäi vielä tulevillekin matkoille. On selvitettävä, löytyykö saaresta minkäänlaisia merkkejä tšasounasta tai vainajiemme viimeisistä leposijoista. Myös kantaisämme Ilja sekä vaimonsa Anna Seminintytär s. Isrikki (1874-1919) siellä ainakin lepäävät… Ja kaikki muutkin, jotka ovat kuolleet ennen sotia.
Ainoatakaan kivijalkaan viittaavaa jäännettä ei rehevästä kylän heinikosta löytynyt, vaikka karttaamme (Karjalan kartat CD) nekin olivat merkittyinä, jopa omistajiensa nimin varustettuina. Ne lienee joku palojärveläislähtöinen sukututkija sinne onnistunut asettelemaan. Tarkasti olivat Vienollekin piirtyneet mieleen näkymät omista ja naapureiden asumuksista: ”Täs oli Ilja-diedoin taloi, täs elimmö, tual oldih Tenkasen da Röynän taloit… Koulu da kauppu oldih tiä… A täs Metšoin Vasjan da Johoran koit…” Kamerat kävivät, ja ikuistetuiksi tulivat kotikonnuillaan Pulliaisen Iljan lapsista Annan (kuoli espanjantautiin 1919), Feodorin ja Tainan jälkikasvua – kolmatta, neljättä ja jopa viidettä polvea. Samppanjalasit kohotettiin kaikkien Pulliaisten kunniaksi Iljan asumuksen nurkan tietämissä. Hetki herkisti. Evästauko pidettiin tien vieressä siinä kalliolla rannan puolella, mihin koulusta tuleva Vieno-tyttönen aikoinaan oli komennettu puolukoita puhdistamaan.
Sää suosi matkaamme, oli lämmintä ja aurinko paistoi. Taivas hohti kirkkaan sinisenä. Metsät olivat valoisia, koivuja, pihlajia ja tuomia oli runsaasti. Ne olivat levinneet osalle pelloista 60 vuoden aikana. Palojärvi välkehti rannan puiden välistä ja Karjalan kägöi kukahteli. Taivaalla kaarteli maakotka. Rehevä maaperä oli aikaisemmin kasvattanut viljat, perunat ja juurekset, nyt niillä kukkivat koiranputket, mesiangervot, kullerot ja muut niittykasvit. Kallioilla kasvoi maksaruohoa. Hävinneestä asutuksesta kertoi nokkonen ilmeisesti entisen saunan liepeillä. Isot päiväperhoset lentelivät, joskin Karjalan apollo jäi näkemättä.
Moninaisia mietiskellen ajelimme takaisin Räimälään. Mielessä pyöri kaikenlaista, mikä vielä kaipaisi tutkimista, esimerkiksi se, missä vaiheessa Palojärven kylä on tyhjentynyt. Ensimmäistä kertaa lähdettäessä eivät ainakaan palojärveläiset itse polttaneet asumuksiaan. Vieno muisteli, että perhe pääsi asumaan omaan kotiinsa siivottuaan mökkiä viikon verran. Toisen lähdön jälkeisistä tapahtumista ei sitten tietoa olekaan. Lieneekö kylässä ollut sotien jälkeen minkäänlaista elämää? Todennäköisesti mökit oli hajotettu polttopuiksi ja nurkkakivetkin päässeet muihin tehtäviin suurempiin naapurikyliin. Kukahan sen taitaisi meille jälkipolville kertoa?
