Tekstin on kirjoittanut Salmin nimismies Mauri Evert Terho (virassa 1934 -1939). Alunperin se on kirjoitettu noin vuonna 1950, silloin valmisteilla ollutta Anni Viljannon kirjaa varten. Kirjassa on tekstistä julkaistu vain osa. Kokonaisuudessaan teksti on julkaistu mikkeliläisessä sanomalehdessä, Länsi-Savo, noin 25 vuotta sitten. Syksyllä 2004 on teksti tarjottu julkaistavaksi myös Lappeenrannassa ilmestyvään Karjala -lehteen. Puhtaaksikirjoituksen ja väliotsikot laatinut Kari Terho.
Salmin pitäjän tapahtumia loka-marraskuussa 1939
”Lokakuun 6. ja 7. päivän välisenä yönä ajoivat Viipurista lääninhallituksen lääninsihteerit Uuno Vuormaa ja Mäntylä nimismiehen luo tarkastamaan pitäjän evakuointisuunnitelmia ja selittivät, että väestön rauhoittaminen on tarpeen ja ettei mitään varmaa voi sanoa lähipäivistä. Mihinkään sellaiseen toimeen ei saisi näkyvästi ryhtyä, joka voisi herättää levottomuutta paikkakunnalla. Noin viikkoa myöhemmin saapui nimismiehen luo Salmin rajavartioston silloinen vt. komentaja majuri Inkala, joka pyysi, että valtakunnan rajaa vastassa olevat rajakylät olisi tyhjennettävä, että puolustusvoimat voivat miinoittaa tarpeelliset maantiet, pienemmät tiet ja polut. Asiasta ilmoitettiin nimismiehen toimesta maaherralle, joka puolestaan hankki valtioneuvoston vastauksen, mikä kylien tyhjentämiseen nähden oli kielteinen.
Kun tämä tieto oli toimitettu komentaja Inkalalle, saapui hän seuraavana päivänä uudelleen nimismiehen luo ja kehotti ilmoittamaan ylöspäin, että ko. tiet miinoitetaan kolmen päivän kuluttua ja sen jälkeen käytännöllisesti katsoen rajakylät eivät enää ole yhteydessä valtakuntaan. Tämä tapahtuisi, koska hän on luvannut kenraalille vastata tämän lohkon puolustuksesta vissinä aikana, eikä muuta taetta lupauksen täyttämiselle ollut. Kun tämä viesti oli toimitettu valtioneuvostolle maaherran välityksellä, niin samana päivänä antoi valtioneuvosto suostumuksensa rajakylien tyhjentämiseen, joka sitten tapahtuikin.
Tällä valtioneuvoston määräyksellä sitten parin seuraavan viikon aikana siirrettiin karja ja väestö pois sekä osa viljoista ja perunoista Manssilan, Virtelän, Rajaselän, Kanabrojärven, Kaunoselän, Orusjärven osan, Päällysjärven ja Käsnäselän kylistä ja nämä kylät jäivät miinoituksien taakse. Kuitenkin tietämäni mukaan sallittiin erään manssilalaisen vanhuksen ruumiin hautaaminen kylänsä kirkkomaahan tämänkin jälkeen.
Neuvotteluvaihe
Kun neuvottelut pitkistyivät, niin alettiin laskea viisaaksi kaiken varalta ruveta tasaisesti tyhjentämään pitäjästä sellaista sotakiireessä ilmeisesti vaikeasti kuljetettavaa kuten viljoja ja karjoja ja tämän vuoksi neuvoteltiin siitä, että Tulemajoen itäpuolella ja saarissa olevien kylien vilja ja karja myytäisiin puolustusvoimille täyteen hintaan, joka heti omistajalle maksettaisiin. Tämä syystä, että silloin paikkakunnalla olevat pataljoonat eivät pystyneet ostamaan ko. tavaraa kuin aina viiden päivän annokset kerrallaan, mikä rikkaan pitäjän varastoissa ei paljon tuntunut.
Sotilasviranomaiset suhtautuivat ymmärtäväisesti asiaan ja paikkakunnalle saapuikin eräs majuri, joka oli valtuutettu suorittamaan koko pitäjänkin käsittäviä ostoja. Alkusysäystä kaupoille haluttiin antaa kutsumalla kokoon kunnallislautakunta, jonka jäsenien tulisi kylissä kehottaa suorittamaan kiireesti kaiken karjan ja viljan myynti valtiolle. Kunnallislautakunnan kokouksessa ei kuitenkaan isäntien enemmistö silloin käsittänyt tilannetta, vaan väittivät, että siten tuhoutuisi pitäjän karjakanta ja vaikka viranomaisten taholta huomautettiin sotatapauksessa tuhon olevan vielä suuremman, niin raukesi hyvä asia siihen. Näin oli päästy siis siihen aikaan, että rajakylät olivat tyhjät ihmisistä, eläimistä ja osasta viljoja ja perunoita ollen loput viljat ja perunat sekä astiat kehotettu peittämään kukin kohdallaan.
Suuren itäisen naapurin lentokoneet vierailivat pariin otteeseen ja yhden kerran koneen lentäessä kirkonkylän ylitse ammuttiin sitä muutaman kerran. Kone rupesi heti laskeutumaan ja yritti vaakalennossa Manssilan suuntaan ja selvittämättä jäi pääsikö se takaisin rajan taakse. Näistä lennoista ei annettu sotilasviranomaisten toivomuksen mukaan sanomalehdille tietoja, mutta niistä ilmoitettiin heti puhelimitse lääninhallitukseen.
Evakuointisuunnitelmat
Evakuoinnin varalta oli suunnitelmat olemassa ja ne oli tehty silmällä pitäen sellaista tilannetta, että sota tulisi yllättäen. Sopeutettaessa yhteen näitä suunnitelmia sotaväen esiinmarssin kanssa oli aikoinaan sotilastaholta selitetty, että päämaantie Uuksulta Manssilaan tuli olla sotaväen käytössä liikekannallepanohetkestä lukien usean päivän aikana, joten siviilikuljetukset oli koetettava samoin kuin väestön ja eläinten poisto suorittaa Uuksulta Jukalle johtavaa sähkölinjaa pitkin. Samoin oletettiin lentoliikenteen olevan maantien päällä vilkasta ja vaarallista, ettei maantietä voinut lentovaaran takia ottaa lukuun ja lisäksi kun kirkonkylästä Uuksulle oli maantiellä 5 siltaa, niin pommittamalla yhdenkin rikki näistä, olisi liikenne heti tukossa.
Kaikkien näitten tosiseikkain valossa katsottiin, ettei varsinaisen omaisuuden evakuointi enää sodan sytyttyä ollut mahdollista eikä evakuointisuunnitelmissa kiinnitetty asiaan huomiota. Viranomaiset olisivat halunneet kyllä suorittaa eräitä kauppavarastojen ennakkosiirtoja. Mutta kun valtiovallan taholta ei oltu varattu etukäteen paikallisille viranomaisille varoja, ja varsinkin kun ei ollut lupaakaan, koska se olisi herättänyt levottomuutta väestössä, jäi kaikki odotuksen varaan muuten paitsi, että yksi vaunulasti tavaraa, nimittäin valtion, kuntien ja seurakuntien sekä rahalaitosten tärkeimmät kirjat ja arkisto lähetettiin Uuksulta lääninhallituksen haltuun. Vaunu oli viety aluksi Tienhaaraan , mutta sittemmin sieltä Savonlinnan lähelle Aholahden pysäkille, josta purettu pormestari Hilapuun huvilaan.
Väestönsiirto alkuperäisessä suunnitelmassa päättyi pitäjän kohdalta Tohmajärvelle ja sinne ohjattiinkin rajakylistä siirtyneet, joita saattamaan meni mm. pitäjän luterilainen kirkkoherra M. J. Huhtinen.
Neuvotteluvaiheen loppupuolella eli marraskuun puolivälissä kävi pitäjässä läänin maaherra Arvo Manner ja oli silloin neuvottelu kirkonkylässä, mihin otti osaa paikallisten viranomaisten lisäksi rajavartioston komentaja everstiluutnantti Räsänen ja yhteiskoulun rehtori Pekka Setkänen. Viimeksi mainittu tiedusteli siihen aikaan jo valoisammaksi välähtäneen tilanteen valossa yhteiskoulun alkamismahdollisuutta. Maaherran mielestä oli kuitenkin odotettava vielä jonkin aikaa, mutta evl. Räsänen kielsi jyrkästi koulua alkamasta, koska hänen mielestään tilanne ei ollut ollenkaan selvinnyt.
Ensi hämmästyksestä oli sitten marraskuun loppupuolella vähitellen toinnuttu ja muutenkin totuttu neuvotteluvaiheeseen, joten paikkakunnalta poismuuttaneita henkilöitä ja perheitä oli hiljalleen palannut takaisin.
Sitten kuultiin ja luettiin lehdistä Mainilan laukaukset ja hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanominen.
Rajan takana
Rajan takaa oli vuotanut kahdenlaisia tietoja. Toisten mukaan ei Salmin vastaiselle rajalle oltu tuotu joukkoja ja toisten mukaan oli Suojärven rajan läheisyyteen saapunut n. 20 000 miestä käsittävä sotavoima. Naamioaitauksia kyllä havaittiin Manssilan kohdalla ja myös eräitä konekivääripesäkkeitä oli ilmestynyt, joista eräänkin ampuma-aukko osoitti suoraan ns. Grosnoin suomalaisen kenttävartion tupaa kohden. Läpi öitten kuului myös hakkaamista rajan takaa.
Valkeni sitten usvainen hämärä aamu marraskuun 30.pnä 1939. Paikallinen valtion viranomainen oli virkahuoneessaan klo 9 tienoilla, kun puhelin soi ja kirkonkylän osuuskaupan johtaja T. Klemetti pyysi puhelimessa matkustuslupaa vaimolleen ja lapsilleen Keski-Suomeen. Kun viranomainen ihmetteli matkaa tietäen, että mainitut perheen jäsenet olivat vasta äskettäin palanneet evakkomatkaltaan, niin kysyi johtaja Klemetti ” ettekö tiedä, että rajalla jo tapellaan aamusta alkaen”. Tämän jälkeen tilanne selveni pian, kun pataljoonasta soitti joku vääpeli ja ilmoitti, että autokolonna on tulossa n. 40 auton vahvuisena noutamaan pois siviiliväkeä.
Evakuointimääräyksissä oli kuitenkin teroitettu, että ei ollut lupa panna evakuointia rullaamaan ennen kuin virallinen ja tarkistettu ilmoitus siitä lääninhallituksesta saapuu ja sen vuoksi oli odotettava. Myös oli selitetty, että hermosotaa rajakahakoiden muodossa saattaa ilmetä eikä sen ole annettava vaikuttaa asioiden kulkuun. Niistä tiedoista, joita puoleen päivään mennessä saatiin, ei kuitenkaan voinut varmuudella päätellä, onko kyseessä rajakahakka vai laaja maahyökkäys. Tämän vuoksi odotettiin ja valmisteltiin evakuointimääräysten liikkeelle lähetystä, jos sellainen käsky tulisi.
Vaikeuksia tiedonkulussa
Lääninhallituksesta ei suoraan saatu mitään eikä sinne paikallinen viranomainen päässyt, kun yrittäessä tuli päälle ns. komentajapuhelu, joka katkaisi siviilivirkapuhelun. Vasta klo 13 tienoilla päivällä välitti Sortavalasta joku karjan evakuointia suunnitellut agronomi lääninhallituksen käskyn tyhjentää pitäjän itäpuoli laskettuna siten, että Uuksun joki on rajana. Tämän mukaan vastaaville kylille annettiin viipymättä evakuointimääräys.
Klo 14 alkoi konekiväärin kaukaista ammuntaa kuulua kirkonkylään ja sen ohi oli aamusta alkaen tullut hevosilla perheitä Palojärven, Orusjärven ja Varpaselän kylistä. Oli sellaisiakin, joitten päällä ei ollut kuin alusvaatteita.
Autokolonna saapui ja siitä lähti vaunuja hakemaan ihmisiä Lunkulasta, Rämälästä, Karkusta, Orusjärveltä ja Koverosta. Rämälän silta oli räjäytetty klo 14 tienoilla eikä sinne enää päässyt, samoin oli räjäytyksen vuoksi Orusjärvelle pääsy lopussa. Näin ollen jäivät tietojen mukaan Orusjärven, Varpaselän kylien ja puolet Rämälän kylän karjaa suoraan vihollisen käsiin.
Autokolonna pääsi ajamaan ihmisiä siinä klo 20 tienoilla ja ajo Uuksun asemalle tapahtui suuremmitta häiriöittä seuraavaan aamuun saakka. Järjestyksen valvomista varten siirtyi osa siviiliviranomaisia klo 2 aamuyöllä 1.12.1939 Uuksulle valvomaan juniin lastausta. Samana päivänä ajoi eräs evakuointijuna Impilahdella jollakin ylikäytävällä siirtokarjalaumaan ja suistui kiskoilta ja katkaisi ainakin 20 tunniksi liikenteen Uuksulle ja Pitkärantaan. Aamusta klo 6 tienoilta lähtien oli liikenteen välittäminen vaikeutunut tieosalla Tulemajoki – Uuksu, koska puolustusvoimien eri yksikköjen kuormastot alkoivat vetäytyä länteen päin.
Tulemajoen kylä sytytettiin tuleen klo 11 tienoilla, jolloin viimeiset siviiliviranomaiset poistuivat ja Karkkuun tunkeutunut vihollinen oli Miinalan kylän laidoille saapumassa alkaenkin sitten tykistöllä häiritä liikennettä Tuleman ja Kirkkojoen välillä. Vihollinen oli kiertänyt miinoitusalueet siten, että ratsuväki ja tankit alhon niittyjen kohdalla ajoivat veteen ja kiersivät kahlaten esteitten ympäri, joten uhka kirkonkylää vastaan ensiksi kohdistui Miinalan taholta. Myös Koveron kylän kohdalle Tulemajoen itärannalle oli ilmestynyt näihin aikoihin ensimmäisiä vihollisen osastoja.
Ristiriitoja viranomaisten välillä
Siviiliviranomaisten yhteydet lääninhallitukseen olivat olleet poikki ja sen vuoksi kun sotilasviranomaiset keskusteluissa vakavasti toivoivat myös pitäjän länsiosan tyhjennystä, niin neuvoteltiin Uuksulla korkeimpana päällikkönä silloin toimineen eversti Järvisen kanssa. Hän oli myös sitä mieltä, että pitäjän loppuosa oli pikimmin tyhjennettävä. Tällaisen määräyksen sitten antoikin paikallinen siviiliviranomainen. Määräys ei miellyttänyt Uuksun asemalle ja sieltä sitten Pitkärantaan siirtynyttä sotilasevakuointielintä, joka ottamatta tullessaan yhteyttä siviiliviranomaisiin selitti kaiken vallan tyhjennyksissä kuuluvan heille.
Heidän tietojensa mukaan olisi pitäjän puoliskon tyhjentäminen vielä lykättävä 2.12.1939 laskien kahdella vuorokaudella. Ristiriita 3.12.1939 meni niin pitkälle, että ko. sotilasevakuointielin uhkasi vangita paikalliset siviiliviranomaiset. Tilanne muuttui kuitenkin äkkiä, kun yöllä 2.-3.12.1939 tuli käsky, että Pitkärantakin on tyhjennettävä 6 tunnin sisällä. Tämä johtui siitä, että vihollisen tankit olivat päässeet Käsnäselän tiellä tunkeutumaan Uuksujoen yli. Tämän seikan johdosta ja ko. elimen saatua ohjeita esimiehiltään, se ei enää puuttunut siviiliviranomaisten tehtäviin, joita se olosuhteita tuntemattomana tuskin olisi pystynyt hallitsemaankaan edes välttävällä tavalla.
Tapahtumat kehittyivät tämän jälkeen nopeasti. Mantsinsaarelaiset siirrettiin pikkulaivoilla, mm. laivuri Simo Sorsan Sukkelalla, suoraan saaren pohjoispäästä Pitkärantaan. Öisin valaisivat pitäjän taivasta palavien kylien leimut sekä aika ajoittain Mantsin patterien tykkien suuleiskat. Näissä oloissa puolustusvoimamme luopuivat Salmista 4.12.1939. Vauraan ja rauhallisen pitäjän olemassaolo oli siinä muodossa päättynyt.
Lopuksi
Edellä kosketelluista väestönsiirroista on huomattava, että lokakuussa tapahtunut rajakylien tyhjentäminen oli pakollinen toimenpide kaikille asukkaille, mutta sodan sytyttyä tapahtunut evakuointi oli vapaaehtoinen. Näin ollen suuri osa asukkaista lähti vapaaehtoisesti pitäjästä, sillä käytännöllisesti katsoen oli hengenvaarallista jäädä taistelujen vuoksi paikoilleen jo siitäkin syystä, että asuinrakennukset melkein poikkeuksetta poltettiin omien joukkojen toimesta tarkoituksena vaikeuttaa mahdollisimman suuressa määrin päälle tunkeutuvan vihollisen majoittumista ja huoltoa.
Perästä päin sitten todettiin, että Karkun kylään sairaustapauksen ja vihollisen äkillisen saapumisen vuoksi jäi eräs vanha ukko karjapaimeneksi ja Juho Kauppinen perheineen. Tulemajoen kylään kreikkalaiskatolisen kirkon suntio Jokio ja maalari Aleksander Saavalainen Kirkkojoelle sekä mahdollisesti jokin muukin henkilö, jonka nimi on jo unohtunut, muttei omasta halustaan muita kuin kaksi näistä henkilöistä. Nämä pitäjään tahdostaan tai tahtomattaan jääneet olivat vihollisen toimesta saaneet jonkun aikaa olla paikoillaan, mutta heidät oli siirretty sittemmin rajan taakse Aunukseen, jossa olivat eräässä pikkukylässä n. 12 km Pyhäjärven eteläpuolella – luultavasti Santamalan luostarikylässä. Täällä oli heidän johtajanaan ollut hyrsyläläinen kansakoulunopettaja Matti Pajunen tuon varmaankin raskaan ajan.”
